Nyt jo alkuun varoitus, että tässä tekstissä ei tule olemaan minkäänlaista päätä eikä häntää. Melko tuohtuneena aloin tätä kirjoittaa ja loppu meni puuroksi. Mutta tässäpä tämä on, tällaista on minun pääni sisällä.
~
Tuli luettua jälleen Lilyn Puutalobaby -blogia, jota on tullut seurattua satunnaisen aktiivisesti. Viimeisimpänä luin postauksen "Koko kylä lasta hoitamassa", joka kertoo kyllä omasta mielestäni ihan asiaa. Noh, kirjoituksessa sattui olemaan myös linkkejä eteenpäin ja päädyin taas lukemaan siitä väännöstä, mitä lapsettomien ja vanhempien (yleensä äitien) välillä on riehunut. Tässä paneuduttiin siihen "Miksi äiti-ihmiset ovat niin ärsyttäviä". En muista milloin tämä keskustelu ensimmäisen kerran niin sanotusti räjähti käsiin, mutta viime keväänähän siitä oli paljon vääntöä kun alettiin mainostamaan ensimmäistä kertaa lapsivapaita hotelleja. Kukaan ei kuitenkaan ole ärähtänyt siitä, että juniin tuotiin erityiset lastenvaunut, joten miksi nyt hermostutaan aikuisten huoneista?
On myönnettävä, että olin jo kirjoittamassa kommenttia yhteen keskusteluun, sillä provosoiduin siihen kirjoitetuista kommenteista. Onnistuin kuitenkin pysymään aisoissa ja päätin tulla purkamaan ajatukseni tänne. Itseäni siis ärsyttää melkoisesti tämä kahden ääripään välillä käytävä tappelu, jossa molemmat yrittävät olla oikeassa. Tähän keskusteluun ei siis mahdu harmaita alueita ollenkaan ja mielestäni suurin osa ihmisistä asettuu juuri sille välille. Jos olisin lähdössä matkalle ja saisin päättää, että haluaisimmeko huoneemme lapsettomasta hotellista vai perheille tarkoitetusta hotellista, niin lapseton veisi voiton. Ihan sama koskisi myös lentokoneita, vaikka eivät aikuisetkaan aina osaa käyttäytyä. Ja jos menisi lapsettomalle puolelle, tulisi aivan varmasti vastaan heitä, jotka haluavat vain juhlia ja päivärytmi on siten sen mukainen. En kuitenkaan mitenkään päin koe, että se olisi pois perheellisiltä matkaajilta - luulisi että perheelliset olisivat myös onnessaan siitä, että nämä juhlivat matkailijat nukkuisivat krapulaansa jossain muualla kuin lastenaltaan vierellä.
Itsellänihän ei siis ole lapsia eikä ole tähän 9 kuukauden sisään tulossakaan, vaikka haaveissa kyllä on. Toisaalta mua vähän jo hirvittää, että minkälainen musta tulee, jos joskus saan olla äiti. Sanoin usein, että kavereita ei jätetä vaikka alkaisin seurustelemaan ja, vaikka en kavereita sinänsä unohtanutkaan, minustahan tuli hieman enemmän kotihiiri kun alettiin Ragan kanssa seurustella. Kyllä me yhä käydään tapahtumissa myös yksikseen ilman toista, mutta meidät näkee usein yhdessä. Entäs jos meitä joskus on kolme...? Jäänkö vielä useammin kotiin vai osaanko lähteä yhä käymään ulkona ihan kavereiden kanssa? Tuleeko omasta facebook-seinästäni pelkkä lapsen kehityksen seurantakirja vai osaanko laittaa sinne myös muuta? Osaisinko pitää mielessäni sen, että omat kaverini ovat minun eivätkä lasteni kavereita?
Oma haaveeni on olla äitinä samanlainen kuin oma äitini oli. Hän on sopiva yhdistelmä ns. vaippatyrannia sekä uraohjusta. Osa saattoi luokitella hänet tyranniksi, sillä hän oli hyvin tarkka esimerkiksi siitä kenen syliin minut annettiin, eikä mua siten kierrätetty sylistä syliin kuin jotain pokaalia. Silti äitini ei luopunut omasta elämästään vain koska hänestä tuli äiti - hänen elämänsä vain laajeni. Olenkin jo melko pienenä kiertänyt paljon erilaisia tapahtumia äitini harrastuksen mukana ja vietin silloin tyytyväisenä aikaa isäni tai isovanhempieni kanssa. Ensimmäisiä reissuja en tietenkään muista, mutta ollessani 4 - 5-vuotias muistan jo reissuja, joilloin olen ollut vanhempieni mukana työmatkoilla. Tämä on se minkä toivoisin olevan mahdollista myös omien lapsieni kanssa - ei välttämättä se, että ehdottomasti haluaisin joutua työmatkoille siten että lasten on lähdettävä mun tai Ragan mukaan reissuun, vaan se, että lapset oppisivat ymmärtämään erilaisten tilanteiden vaatimat tavat käyttäytyä. Ei mun eikä siskon kanssa tarvinnut koskaan hävetä oltiin sitten vaikka kirkkohäissä tai seminaarissa, sillä me ymmärrettiin millon saa pyöriä häröpalloina ja milloin pitää istua kiltisti hiljaa ja viihdyttää itseään vaikka piirtelemällä. Ja silti sain olla lapsi enkä joutunut elämään lapsuuttani nipottavien vanhempieni kanssa.
Ja tämä on suurin asia, joka itseäni häiritsee perheellisillä. Kyllä varmasti oma lapsi on rakas ja ihana, eihän sitä kukaan voi kieltää. Kaikki mitä oma pieni kullannuppu tekee, ei kuitenkaan ole kaikista muista ihmisistä ihanaa. Tekisi mieli väittää, että tässä on selitys sille, mitä soppapataa oikeasti perheellisten ja lapsettomien kanssa kierretään, vaikkei kukaan sitä tunnu tajuavan. Me olemme ensin niitä äitiemme kullannuppuja kaikki ja sitten meistä tulee aikuisia ja osasta vanhempia omille kullannupuille. Tässä välissä vain tapahtuu joku maaginen muutos, mikä saa meidät tappelemaan toistemme kanssa. Onko tulevaisuus sellainen, että on pakko noudattaa jotain tiettyjä normeja ollessaan vanhempi, jotta toisen vanhemmat eivät leimaa huonoksi äidiksi tai isäksi ja jotta lapsettomat eivät suoraan leimaa vaippatyranniksi? Voiko lapselle opettaa milloin ei saa riehua vai onko silloin nipo vanhempi? Entäs jos lapsettomana haluaa mieluummin valita lapsivapaan hotellin, julistanko silloin suoraan vihaavani lapsia?
