Äitiydestä ja tyttäryydestä. Kai.

Nyt jo alkuun varoitus, että tässä tekstissä ei tule olemaan minkäänlaista päätä eikä häntää. Melko tuohtuneena aloin tätä kirjoittaa ja loppu meni puuroksi. Mutta tässäpä tämä on, tällaista on minun pääni sisällä.

~

Tuli luettua jälleen Lilyn Puutalobaby -blogia, jota on tullut seurattua satunnaisen aktiivisesti. Viimeisimpänä luin postauksen "Koko kylä lasta hoitamassa", joka kertoo kyllä omasta mielestäni ihan asiaa. Noh, kirjoituksessa sattui olemaan myös linkkejä eteenpäin ja päädyin taas lukemaan siitä väännöstä, mitä lapsettomien ja vanhempien (yleensä äitien) välillä on riehunut. Tässä paneuduttiin siihen "Miksi äiti-ihmiset ovat niin ärsyttäviä". En muista milloin tämä keskustelu ensimmäisen kerran niin sanotusti räjähti käsiin, mutta viime keväänähän siitä oli paljon vääntöä kun alettiin mainostamaan ensimmäistä  kertaa lapsivapaita hotelleja. Kukaan ei kuitenkaan ole ärähtänyt siitä, että juniin tuotiin erityiset lastenvaunut, joten miksi nyt hermostutaan aikuisten huoneista?

On myönnettävä, että olin jo kirjoittamassa kommenttia yhteen keskusteluun, sillä provosoiduin siihen kirjoitetuista kommenteista. Onnistuin kuitenkin pysymään aisoissa ja päätin tulla purkamaan ajatukseni tänne. Itseäni siis ärsyttää melkoisesti tämä kahden ääripään välillä käytävä tappelu, jossa molemmat yrittävät olla oikeassa. Tähän keskusteluun ei siis mahdu harmaita alueita ollenkaan ja mielestäni suurin osa ihmisistä asettuu juuri sille välille. Jos olisin lähdössä matkalle ja saisin päättää, että haluaisimmeko huoneemme lapsettomasta hotellista vai perheille tarkoitetusta hotellista, niin lapseton veisi voiton. Ihan sama koskisi myös lentokoneita, vaikka eivät aikuisetkaan aina osaa käyttäytyä. Ja jos menisi lapsettomalle puolelle, tulisi aivan varmasti vastaan heitä, jotka haluavat vain juhlia ja päivärytmi on siten sen mukainen. En kuitenkaan mitenkään päin koe, että se olisi pois perheellisiltä matkaajilta - luulisi että perheelliset olisivat myös onnessaan siitä, että nämä juhlivat matkailijat nukkuisivat krapulaansa jossain muualla kuin lastenaltaan vierellä.

Itsellänihän ei siis ole lapsia eikä ole tähän 9 kuukauden sisään tulossakaan, vaikka haaveissa kyllä on. Toisaalta mua vähän jo hirvittää, että minkälainen musta tulee, jos joskus saan olla äiti. Sanoin usein, että kavereita ei jätetä vaikka alkaisin seurustelemaan ja, vaikka en kavereita sinänsä unohtanutkaan, minustahan tuli hieman enemmän kotihiiri kun alettiin Ragan kanssa seurustella. Kyllä me yhä käydään tapahtumissa myös yksikseen ilman toista, mutta meidät näkee usein yhdessä. Entäs jos meitä joskus on kolme...? Jäänkö vielä useammin kotiin vai osaanko lähteä yhä käymään ulkona ihan kavereiden kanssa? Tuleeko omasta facebook-seinästäni pelkkä lapsen kehityksen seurantakirja vai osaanko laittaa sinne myös muuta? Osaisinko pitää mielessäni sen, että omat kaverini ovat minun eivätkä lasteni kavereita?

Oma haaveeni on olla äitinä samanlainen kuin oma äitini oli. Hän on sopiva yhdistelmä ns. vaippatyrannia sekä uraohjusta. Osa saattoi luokitella hänet tyranniksi, sillä hän oli hyvin tarkka esimerkiksi siitä kenen syliin minut annettiin, eikä mua siten kierrätetty sylistä syliin kuin jotain pokaalia. Silti äitini ei luopunut omasta elämästään vain koska hänestä tuli äiti - hänen elämänsä vain laajeni. Olenkin jo melko pienenä kiertänyt paljon erilaisia tapahtumia äitini harrastuksen mukana ja vietin silloin tyytyväisenä aikaa isäni tai isovanhempieni kanssa. Ensimmäisiä reissuja en tietenkään muista, mutta ollessani 4 - 5-vuotias muistan jo reissuja, joilloin olen ollut vanhempieni mukana työmatkoilla. Tämä on se minkä toivoisin olevan mahdollista myös omien lapsieni kanssa - ei välttämättä se, että ehdottomasti haluaisin joutua työmatkoille siten että lasten on lähdettävä mun tai Ragan mukaan reissuun, vaan se, että lapset oppisivat ymmärtämään erilaisten tilanteiden vaatimat tavat käyttäytyä. Ei mun eikä siskon kanssa tarvinnut koskaan hävetä oltiin sitten vaikka kirkkohäissä tai seminaarissa, sillä me ymmärrettiin millon saa pyöriä häröpalloina ja milloin pitää istua kiltisti hiljaa ja viihdyttää itseään vaikka piirtelemällä. Ja silti sain olla lapsi enkä joutunut elämään lapsuuttani nipottavien vanhempieni kanssa.

Ja tämä on suurin asia, joka itseäni häiritsee perheellisillä. Kyllä varmasti oma lapsi on rakas ja ihana, eihän sitä kukaan voi kieltää. Kaikki mitä oma pieni kullannuppu tekee, ei kuitenkaan ole kaikista muista ihmisistä ihanaa. Tekisi mieli väittää, että tässä on selitys sille, mitä soppapataa oikeasti perheellisten ja lapsettomien kanssa kierretään, vaikkei kukaan sitä tunnu tajuavan. Me olemme ensin niitä äitiemme kullannuppuja kaikki ja sitten meistä tulee aikuisia ja osasta vanhempia omille kullannupuille. Tässä välissä vain tapahtuu joku maaginen muutos, mikä saa meidät tappelemaan toistemme kanssa. Onko tulevaisuus sellainen, että on pakko noudattaa jotain tiettyjä normeja ollessaan vanhempi, jotta toisen vanhemmat eivät leimaa huonoksi äidiksi tai isäksi ja jotta lapsettomat eivät suoraan leimaa vaippatyranniksi? Voiko lapselle opettaa milloin ei saa riehua vai onko silloin nipo vanhempi? Entäs jos lapsettomana haluaa mieluummin valita lapsivapaan hotellin, julistanko silloin suoraan vihaavani lapsia?

TV:n aiheuttamat ajatusmylläkät

Tv, tuo monen kotitalouden kolmas pyörä. En voi sanoa, että olisimme tv:n(kään) suhteen mitenkään erityisiä, mutta kyllä sitä tulee kotosalla paljon katsottua. Välillä se aukeaa ilta kuudelta ja sammuu vasta yöllä kahden aikaan. Myönnän olevani itse enemmän tv:n vallassa kuin Raga, mutta kyllä meillä molemmat osaavat myös olla avaamatta töllötintä koko päivänä.

Meille on kuitenkin muodostunut jo joitekin vakio-ohjelmia, jotka tulee katsottua aina kun paikalle sattuu. Moderni perhe on vienyt meidät niin mennessään, että se tulee jopa erikseen katsottua Katsomosta, mikäli jakso sekä sen uusinta ovat sattuneet menemään ohi. Todella mukavaa ja kevyttä huumoria, josta kuitenkin saamme joka kerta keskustelun aikaiseksi. "Älä sit vaan ikinä kuvittelekkaan tekeväsi noin!", "Tollanenko minusta sitten tulee?" tai "Ei, ei se oikeesti voi sanoa noin!" on kuultu kerran jos toisenkin. Raga pitää ohjelmasta todella, mutta itseälläni nousee välillä myötähäpeä liian suureksi ja yritän olla katsomatta, kun tietää mitä on tulossa. Silti se on vain joka kerta nähtävä.

Joitakin vakiosarjoja itselleni on vuosien saatossa kertynyt. En ole ollut Täykkäri- ja Sinkkuelämää-naisia, vaikka Carriella on mielestäni väliläl todella hyviä ajatuksia. Olenkin joskus sanonut, että jos joskus jään äityislomalle, haluan katsoa kaikki Sinkkuelämää jaksot sopivana maratoonina - tämä koska haluan pohtia Carrien kolumniaiheita itsekin. Täykkäreissäkin on ollut hyvät loppulinerit, mutta sarja ei vaan ole minua varten, ei sitten ollenkaan.

Uusimpana tuttavuutena on hieman yllättäen ollut Aina vaarassa (In Plain Sight). En aluksi ymmärtänyt sarjaa ollenkaan ja tuli hieman ihmeteltyä sen ideaa. Kerran se kuitenkin jäi pyörimään telkkariin taustalle ja sittemmin tykästyin siihen. Sarja ei ole saavuttanut "pakko nähdä" -oireita, mutta kyllä sen verran tulee venytettyä nukkumaanmenoa, jos sattuu olemaan kotosalla ja muistamaan sarjan alkamisen. Sarjassa on minun makuuni sopivat loppulinet. Tässä yksi, jonka satuin silloin etsimään itselleni talteen. Tämä on jaksosta "Meet the Shannons" (kausi 4, jakso 4). Löysin tekstin wikisitaattien kautta.

"There comes a time when every kid peeks behind a curtain and sees she's not the only one putting on a show. Fathers, mothers, cops and robbers, every member of the PTA: all playing dress up, all wearing their masks; a constant Halloween. That first peek behind the curtain, the lifting of the mask, it's a disorienting moment. The solid ground beneath you slips away to quicksand, along with all you thought you knew. But you realize, as days and nights go by, that there's a kind of truth in the lie. That the mask is often more revealing than the face that lies beneath, because the person you pretended to be, the mother, the father, the sister, the cop, became, somehow, the person that you are."

Tämä jäi pyörimään mieleeni melko pitkäksikin aikaa. Ensiksi tuli tietenkin mietittyä, että miten niin, eihän tämä voi pitää paikkansa. Mutta pitäähän se ja hyvin pitääkin. Kirjoitin jo ensimmäisessä postauksessani, kuinka toisaalta kaipaan sitä rohkeutta huutaa kaikki ajatukseni julki tässä ja nyt, kaikkien tietoon vaikka en kuitenkaan halua kaikkien tietävän sitä. Sehän on jo osa minun maskiani. Olin varmaan lukiossa, vai olisinko jo aloittanut yliopistossa, taisin olla, kun rupesin miettimään tätä omalla kohdallani. En tiedä mistä se ajatus sitten lähti (tulee muuten aina mieleen Tikkurilan maalien mainos, kun joku sanoo noin =D ), mutta tajusin minulla olevan ainakin kolme eri roolia, saattoi olla useampikin. Minulla oli siis parikin eri maskia käytössäni ja kaikki ne vaikuttivat siihen, kuka minä olen.

Ensimmäisenä oli tietenkin koti. Olin vanhempieni tytär ja sisareni sisar. He tuntevat minut paremmin kuin minä itse, äitini osaa lukea yhä omia olotilojani vaikka haluaisin välillä osata piilottaa ne. Uskon, että sisareni ymmärtää sanomisiani täysin eri tavalla kuin muut, koska hän tietää miltä pohjalta olen maailmaa tutkinut ja miten se minuun vaikuttaa. Samalla tietysti näytin heille sen osan itsestäni, jonka olin oppinut kotona näyttämään.

Toisena voisi sanoa olevan koulumaski. Tapa kuinka hoidin tehtäväni, miten juttelin opettajien kanssa ja millä tavoin kohtelin koulun muita oppilaita. Minulla oli aivan selvästi tietty rooli, jota en halunnutkaan rikkoa. Olin luokan sovittelija, kaikkien kanssa toimeen tuleva ~9:n keskiarvon omaava tyttö, johon opettaja saattoi luottaa. Miksi olisin halunnut pois roolista, jossa asiat olivat helppoja ja pystyin nauttimaan jopa muutamista erivapauksista, vaikkakaan en mitään erityisen kummallisista sellaisista. Tietysti halusin pitää sen naamion itselläni niin pitkään kuin mahdollista ja se vaikuttaa minuun yhä paljon. Tätä samaa naamiota tuli selvästi käytettyä myös kesätöissä ja muissa julkisissa tilanteissa.

Kolmantena oli vain lähimmille kavereille näytetty piilonaamio. Sen mukaan olin tyttö joka saattoi rikkoa ohjeita ja käskyjä (vain hieman, mutta kuitenkin). Se tyttö haluasi olla jo vanhempi kuin olikaan. Ei, en kyllä kokeillut polttamista tai vetänyt änkyräkännejä, mutta kyllä minä olen alkoholia alaikäisenä jo maistanut - äidin ja isän selän takana tietenkin. Sen naamion mukaan yritin uskotella olevani jotain enemmän kuin vain kiltti tyttö, halusin näyttää etten vain istunut kotona tekemässä läksyjä (mikä siis piti täysin paikkaansa, en ollutkaan läksyjä tekemässä vaikka kotona saatoin istuakin).

Silloin kun aloin roolejani miettiä, tajusin että ei ollut ketään, joka tuntisi kaikki puoleni. Ei myöskään ollut sellaista, joka olisi tuntenut minut sen naamion takaa. Tietysti vanhempani, ja erityisesti äitini, tuntee minut todella hyvin, mutta en minä hänelle kaikkia rooleja ole esitellyt enkä myöskään koskaan kertonut syvimpiä ajatuksiani. Olen siirappia, mutta Raga oli ensimmäisiä, joka oppi tuntemaan minusta kaikki nämä puolet. Aikoinaan, kun ensimmäistä kertaa seurustelin, silloinen poikaystäväni kyllä tunsi minusta hyvin monta puolta, mutta en lopulta hänelle kuitenkaan näyttänyt sitä paljasta itseäni. Raga puolestaan on nähnyt sen ja hyvin, hyvin monta kertaa. Ensimmäisinä kertoina se melkein sattui - oli helpompaa jopa tietoisesti esittää kaikki eri roolini, mutta oman itsensä paljastaminen oli jotain melko hurjaa. Toisaalta pelkäsin, että jos hän kääntyisi minua vastaan niillä tiedoilla, jotka hänelle kertoisin, mutta toisaalta halusin päästää hänet lähelleni, lopettaa kaiken "taakan kantamisen" (vaikken sitä erityisenä taakkana kokenutkaan, salailu oli ehkä suurempi taakka).

Tänä päivänä koen yhä vaikeaksi tilanteen, jossa minun pitäisi yrittää ylläpitää jotain roolia vaikka oma itseni puskee taustalta läpi. Erityisen haastavaksi koen sen tämän koulu/työ-naamion kanssa. Olen jo pystynyt myöntämään itselleni, etten enää ole se luokan priima, en edes lähellä sitä, mutta minun on vaikea yrittää myöntää, etten ole tarpeeksi hyvä tai sopivin vaihtoehto tiettyihin asioihin. Oma itseni haluaisi selvästi yrittää sanoa, että lopeta itsesi kiduttaminen ja valehteleminen (ei, en valehtele, koen vain olevani aika ajoin itseni kanssa erimieltä) ja myönnä, ettei tavoittelemasi asia ole se mitä oikeasti haluat, myönnä ettei kaikkia asioita voi suunnitella vaan välillä joutuu elämään suvantovaihetta, mikä loppuu vasta kun loppuu. Aika ajoin saan itseäni niskasta kiinni ja tönäisen itseni liikkeelle tavoittelemaan jälleen niitä asioita, joita työminäni haluaa ja koen olevani onnistunut. Välillä taas haluaisin vain riisua kotona sen maskin, sillä se painaa paljon.

Mutta kumpi niistä on oikeassa? Minä olen näiden kolmen roolini yhdistelmä, sillä en esitä olevani kukaan muu kuin minä. Taustalla, paljaana oleva puoli on se, joka pitää huolen siitä, että mietin asioita myös muilta kannoilta. Samalla se on se joka löytää voimaa, kokee onnea ja suree sekä rakastaa, se on asia mikä yhdistää naamiot toisiinsa, koska ilman naamioitani en olisi tällainen ja pelkillä naamioilla olisin joku muu. =)

Arki on elämän juhlaa

Kun olin tajunnut oman haluni alkaa taas kirjoittamaan, aloin miettiä, että mistäköhän sitä sitten kirjoittaisi. Olen aikoinaan yrittänyt kerran pitää elämänmuutokseen perustuvaa blogia, mutta se kuolla kupsahti melko tehokkaasti, sillä en jaksanut joka kirjoituskerta kirjoittaa niitä täsmälleen samoja asioita. Kun en kuitenkaan ole mikään erityinen kokkaaja, joka jaksaisi päivän ruuista kirjoittaa. Eikä Julia&Julie-tyyppinenkään ratkaisu toimisi, koska kokisin kuitenkin jossain vaiheessa teeman vain ahdistavaksi velvoitteeksi, joka varmasti kuolisi ajan mittaan pois. En myöskään ole mikään himourheilija, jolla olisi paljon kerrottavaa liikunnasta tai omista treeneistään.

Liikunnasta tuli sitten mieleen, että mites harrastuksista? Harrastan tanssia, roolipelejä sekä aika-ajoin käsitöitä, mutta en yhdestäkään ole niin erikoistunut, että pystyisin niistä pitämään erillistä blogia. En usko että kovinkaan montaa kiinnostaisi lukea viikottain kertomusta siitä, minkälaisia askelkuvioita tai koreografioita on tullut illan aikana opittua, varsinkin kun painopiste alkaa keväisin olla hyvin vahvasti samojen tanssien kertaamisessa. Käsitöitä tulee tehtyä todella harvoin, etten niistäkään nyt osaa suoraan mitään blogia pitää. Kirjoistakin pidän, mutta kirjablogi kupsahtaisi alta aika yksikön, koska saan luettua ehkä kaksi kokonaista kirjaa vuoden aikana.

Myös ajatus valokuvablogista alkoi kiinnostaa. En ymmärrä kovinkaan paljoa kuvien taustalla olevasta tekniikasta eli kameroista, enkä liiemmin kuvien käsittelystäkään. Käytän Ragan kameraa kyllä aina sillon tällön ja mielestäni olen saanut otettua oikein onnistuneitakin kuvia, mutta itse en ole kamerassa tehnyt muuta kuin tarkentanut ja laukaissut. Eli eipä taida niistäkään olla paljoa kerrottavaa.

Entäpäs musiikki? Oma musiikkimakuni on laaja, joten varmasti tulee paljon erilaisia toimivia biisejä eteen? No eipä kyllä olisi sekään oma juttuni. Olen niin sanottu radiokuuntelija, eli kuuntelen usein sitä musiikkia, joka tipahtaa jostain muualta eteeni, enkä osaa olla kovinkaan varhainen omaksuja, joka etsisi erityyppistä ja uutta musiikkia ensimmäisten joukossa.

Mistään tapahtumastakaan en suoraan osaa kirjoittaa. Häistämme on jo olemassa blogi, ja sen olen saanut toimimaan, mutta ei ole tulossa mitään yhtä ja massiivista asiaa, mitä varten tulisi hoidettua järjestelyitä. Jäljelle jäi sitten oma arki. Harvinaisen tylsä ja epäseksikäs aihe, mutta siitähän minä parhaiten osaan kirjoittaa.

Oma arkinen arkemme ei ole kovinkaan kummoista. Teen itse töitä samalla kun viimeistelen opintojani ja Raga tekee myös omaa lopputyötään ja on aktiivisesti mukana järjestötoiminnassa. Olemme molemmat tekniikan alan opiskelijoita, mutta koen itseni olevan kyllä monella tapaa hyvin "epäteekkari", vaikka tunnistankin omat insinöörimäiset maneerini. Raga on paljon teknisempi ja jos jokin härveli meillä kotona hajoaa, kyllä minä sen kiikutan Ragan käsiin, enkä ala itse sitä korjaamaan.

Sosiaalisempi arkemme ei sekään tuo kovin kummoisia draaman aiheita. Me emme juuri koskaan riitele, ja riidellessämmekin yleensä toinen mököttää ja toinen yrittää ymmärtää mitä tuli tehtyä väärin. Meillä eivät siis tavarat lentele, ovet eivät pauku eikä kumpikaan joudu sohvalle yöksi riitelyn vuoksi. Kaverisuhteemme eivät ole räiskyvää juhlintaa ja suurta draamaa. Kuulostamme kyllä harvinaisen harmailta ja tylsiltä näin kirjallisesti sitä napuettaessa.

Tämä on kuitenkin sitä elämää mitä minä elän. Ja tästä elämästä minä pidän. Joskus nuorempana koin olevani joissain asioissa erityisen hyvä, mutta enää en näe omaavani mitään erityistä huippulahjakkuutta. Tosin en myöskään koe olevani erityisen huono - ainakaan missään mitä tarvitsisin jokapäiväisessä elämässäni. Tämän 'tasapäistymisen' huomaaminen oli aikoinaan minulle tosi valtaisan suuri juttu. Saatoin aivan ahdistua siitä, kun ajattelin, että enhän minä loista missään asiassa.

Vaikka usein sanotaankin, että ei pidä verrata itseään liiaksi muihin, niin totta kai vertasin itseäni aina kavereihin. Joku oli todella hyvä musiikissa, toinen matkusti paljon ja kolmannella oli valtaisa seurapiiri ja erilaisia bilekutsuja jonossa. Käännekohta tapahtui kuitenkin kun aloin konkreettisemmin miettiä, että haluaisinko minä vaihtaa oman elämäni heidän kanssa päittäin. En halunnut. Minähän olen osittain kotihiiri ihan vain ja ainoastaan siitä syystä, että pidän siitä. En halunnut lähteä kaikkiin kissanristiäisiin, joita varsinkin opiskeluaikana alkoi tulla todella reippaasti. En välttämättä omannut kaupungin laajinta ystäväpiiriä tai facebookssa minulla oli kontakteja vähemmän kuin muilla. Minulla on kuitenkin 6 ystävää, joiden kanssa saatamme tavata vain kerran tai kaksi vuodessa, mutta olemme silti aina yhtä läheisiä tavatessamme.

Ja minulla on Raga. Mies jonka tapasin muutettuani opiskelemaan. Sekoitin hänet aluksi hyvin pitkään toiseen koulumme opiskelijaan, mutta jossain vaiheessa aloin erottaa heidät toisistaan. Sittemmin saatoimme vaihtaa sanan tai pari ja tiesimme jo toisemme. Asiassa ei kuitenkaan tapahtunut todella, todella pitkään aikaan mitään, kunnes yksi kaverini kerran kysyi, että mitäs meillä kahdella oikein on menossa. En ymmärtänyt yhtään mistä on kyse. Sinä iltana kotona aloin miettiä kaikkia vajaan vuoden aikana olleita tapahtumia ja silmäni aukesivat aivan eri tavalla - ja vielä täysin ilman ulkopuolista painetta. Minut siis ystävällisesti ohjastettiin huomaamaan jotain, minkä muut näkivät, mutta joille itse olin sokea. En siis voi sanoa että suhteessamme oli rakkautta ensi silmäyksellä. Siinä oli hyvin pitkä ja rauhallinen alku, mutta kun Raga sai suojamuurini portin auki, en koskaan ollut tuntenut oloani yhtä kotoisaksi, turvalliseksi ja aidommaksi sitten oman perheeni jälkeen.

Näistä lähtökohdista minä kirjoitan. Olen siis yllättävän tavallinen nuori nainen, joka haluaa kirjoittaa lähinnä kirjoittamisen vuoksi. Minulla ei ole suurta sanomaa, jonka haluan muille välittää. Minä en näe elämässäni sellaista vääryyttä, jonka olisi pakko saada korjattua kirjoittamalla. Minulla ei ole yhtä niin toimivaa ja hauskaa ideaa, että haluan muiden näkevän tuotokseni. Minä haluan pohtia asioita ja kirjoittaa niitä alas. :)

-Lenore

Kokeillaan nyt, kuinka naisen käy

Olen aina ollut huono pitämään päiväkirjaa, vaikka monena kesänä yritin pitää kesälomapäiväkirjaa tai talvella sitten tapahtumapäiväkirjaa. Lopulta yrityksen kirjoittaa kirjaan päivittäin hupenivat siihen, että kirjoituksia tuli tehtyä johonkin muistilapuille "Kyllä mä huomenna kirjoitan sitten molemmat päivät" -ajatusmallilla. Voinette arvata, ettei niin lopulta kuitenkaan käynyt.

Pienenä ajatusten kirjoittelu oli lähinnä yritystä kirjata muistoja, kun valokuviakaan ei kaikista tilanteista saanut otettua tai ei viitsinyt tuhlata filmiä. Kun vartuin hieman vanhemmaksi ja nuoruusikä alkoi 'painaa', huomasin kaipaavani kirjoittamista. En kuitenkaan halunnut kirjoittaa ajatuksiani paperisiin vihkoihin tai edes lukollisiin päiväkirjoihin, sillä ne ajatukset olivat minun, enkä halunnut muiden näkevän niitä. Lopulta paikka kirjoituksille löytyi omasta puhelimesta. Tämän jälkeen ongelmat kirjoittamisen kanssa palasivat vasta kun puhelimen muisti alkoi täyttyä ja tuli eteen tilanne, jolloin ne olisi pitänyt jaksaa / muistaa / viittiä kirjoittaa ylös jonnekin muualle.

Puhelimeen kirjoittaminen avasi itselleni jälleen uuden oven omien ajatusten selvittelyyn. Kännykkä alkoi olla yleinen ja sitä kantoi aina mukana, eikä vain silloin jos vanhempien piti saada tavoittaa jollain muulla tavoin kuin hihkaisemalla keittiön ikkunasta. Toisaalta kännyköiden tulo siis avasi uuden maailman siinä mielessä, että saattoi mennä pidemmälle kotoa ja kokea uusia asioita, mistä jälleen kirjoittaa. Toisaalta kännykkä oli aina siinä - ei tarvinnut etsiä päiväkirjaa tai yrittää "muistaa sitten kotona", kun kirjoituksen saattoi tehdä vaikka kävellessään koulusta kotiin.

Mistäs tuohon aikaan sitten kirjoitettiin? En koskaan olisi tätä vainut aikaisemmin sanoa, mutta pojista sitä pääasiassa kirjoittelin - tietysti. Niiden lisäksi kavereista tai ajatuksia herättäneistä tilanteista. Suurin osa kirjoituksista kohdistuivatkin joko poikiin (ihastuksiin esimerkiksi) tai arkiseen kotielämään (esimerkiksi kouluun kyllästymiseen, stressiin tai vastaavaan).

Jälkikäteen saatoin kirjoitella asioita ylös yhteen webbipohjaseen, tavallaan blogiin, MSN Space-palvelimeen. Pelkäsin jotenkin todella paljon ajatusteni kirjoittamista edes sinne, mutta lohtuna oli se, että saatoin salata kirjoitukseni eikä kukaan nähnyt nähnyt, ellen antanut heille oikeuksia kirjautua niitä lukemaan. Lopulta olin saanut sinne hyvin monipuolisenkin "päiväkirjan" vain itselleni ja kyhertelin itsekseni onnellisena. Lopulta jaoin kirjoituksia kahteen eri osaan, ja toisen niistä olen näyttänyt kahdelle ihmiselle. Nyttemmin palvelu on lopetettu (tai se olisi siirtynyt muualle, enkä jaksanut alkaa opettelmaan sen käyttöä) ja toivon vain hartaasti, että olen jollekin kovolle kirjoitteluni tallentanut.

Entä nyt? Vieläkö puhelimeen tulee kirjoiteltua? Voin sanoa, että kyllä. Kirjoitan sinne tosin todella, todella paljon harvemmin. Aikaisempaan on erona se, että aloin seurustella ja nyt olemme jo niin syvällä toistemme sieluissa ja ajatuksissa, että pystyn pahimpia solmukohtiani availemaan kertomalla niistä miehelleni. Puhelimeen ei siis enää tarvitse kirjoitella niin paljoa - ja toisaalta, ne ajatukset, jotka eivät mielestäni sovi kotona ääneen puhuttaviksi, eivät mielestäni kuulu ylöskirjoitetuiksi ollenkaan. En vielä tiedä, sorrunko joskus niitäkin jälleen rustaamaan ylös, mutta kaikki 'todelliset ongelmat' saan puhuttua mieheni kanssa. Tänne niitä puhelimen viestejä ei siis tule kyllä kirjoitettua.

Miksi sitten aloittaa suuremman luokan kirjoittaminen nyt uudelleen? Ja miksi tehdä se näin julkisesti?

En osaa vastata noihin kovinkaan tyhjentävästi. Tai osaan kyllä sanoa, miksi aloittaa taas kirjoittaminen. Olemme tosiaan mieheni kanssa menossa naimisiin ja aloin pitämään hääpäiväkirjaa naimisiin.infon hääfoorumilla melko monen kanssamorsiamen tavoin. Niitä kirjoittaessa on alkanut taas oppia kirjoittamaan omia ajatuksiaan. Kaikki mielessä pyörivät jutut eivät mielestäni kuitenkaan siihen päiväkirjaan kuulu (siis omalta osaltani, vaikka monella nämä 'hääpäikyt' ovat paljon kattavampia) ja siksi ajattelin kokeilla niiden kirjoittamista ylös muuten. Tällaisen päiväkirjan tekeminen on kuitenkin parhaimmillaan todella rentouttavaa ja saa päässä pyöritellyt asiat johonkin ylös, niin eipä tartte uniaan menettää niiden takia. Mutta se, miksi teen tämän näin julkisesti, on itselleni vielä mysteeri.

Toisaalta toivon, että voisin kehittää joskus itselleni sellaisen alteregon, jonka kautta voisin kirjoittaa kaiken, minkä sylki suuhun tuon. Haluaisin saada aikaiseksi keskustelua (ei mitään valtakunnallista tai edes paikallista sellaista, mutta sentään siinä blogin sisällä) ja tuoda ilmi kaikki omat mielenkäänteeni. Mutta samalla haluaisin pitää kaikki ne salassa. Toisaalta siis toivon, että joku löytäisi tämänkin blogin, mutta toisaalta toivon, että saan kirjoittaa tänne täysin yksinäni. Kuulostaa vähän monimutkaiselta omaan korvaan, mutta noin se kyllä oikeasti on. :)

Tästä matkasta on odotettavissa hiljaista ja vain ajoittain päivittyvää, mutta toivottavasti edes vähän mielenkiintoista.

Tervetuloa siis mukaan, jos joku tänne päätyy.