Tv, tuo monen kotitalouden kolmas pyörä. En voi sanoa, että olisimme tv:n(kään) suhteen mitenkään erityisiä, mutta kyllä sitä tulee kotosalla paljon katsottua. Välillä se aukeaa ilta kuudelta ja sammuu vasta yöllä kahden aikaan. Myönnän olevani itse enemmän tv:n vallassa kuin Raga, mutta kyllä meillä molemmat osaavat myös olla avaamatta töllötintä koko päivänä.
Meille on kuitenkin muodostunut jo joitekin vakio-ohjelmia, jotka tulee katsottua aina kun paikalle sattuu. Moderni perhe on vienyt meidät niin mennessään, että se tulee jopa erikseen katsottua Katsomosta, mikäli jakso sekä sen uusinta ovat sattuneet menemään ohi. Todella mukavaa ja kevyttä huumoria, josta kuitenkin saamme joka kerta keskustelun aikaiseksi. "Älä sit vaan ikinä kuvittelekkaan tekeväsi noin!", "Tollanenko minusta sitten tulee?" tai "Ei, ei se oikeesti voi sanoa noin!" on kuultu kerran jos toisenkin. Raga pitää ohjelmasta todella, mutta itseälläni nousee välillä myötähäpeä liian suureksi ja yritän olla katsomatta, kun tietää mitä on tulossa. Silti se on vain joka kerta nähtävä.
Joitakin vakiosarjoja itselleni on vuosien saatossa kertynyt. En ole ollut Täykkäri- ja Sinkkuelämää-naisia, vaikka Carriella on mielestäni väliläl todella hyviä ajatuksia. Olenkin joskus sanonut, että jos joskus jään äityislomalle, haluan katsoa kaikki Sinkkuelämää jaksot sopivana maratoonina - tämä koska haluan pohtia Carrien kolumniaiheita itsekin. Täykkäreissäkin on ollut hyvät loppulinerit, mutta sarja ei vaan ole minua varten, ei sitten ollenkaan.
Uusimpana tuttavuutena on hieman yllättäen ollut Aina vaarassa (In Plain Sight). En aluksi ymmärtänyt sarjaa ollenkaan ja tuli hieman ihmeteltyä sen ideaa. Kerran se kuitenkin jäi pyörimään telkkariin taustalle ja sittemmin tykästyin siihen. Sarja ei ole saavuttanut "pakko nähdä" -oireita, mutta kyllä sen verran tulee venytettyä nukkumaanmenoa, jos sattuu olemaan kotosalla ja muistamaan sarjan alkamisen. Sarjassa on minun makuuni sopivat loppulinet. Tässä yksi, jonka satuin silloin etsimään itselleni talteen. Tämä on jaksosta "Meet the Shannons" (kausi 4, jakso 4). Löysin tekstin wikisitaattien kautta.
"There comes a time when every kid peeks behind a curtain and sees she's not the only one putting on a show. Fathers, mothers, cops and robbers, every member of the PTA: all playing dress up, all wearing their masks; a constant Halloween. That first peek behind the curtain, the lifting of the mask, it's a disorienting moment. The solid ground beneath you slips away to quicksand, along with all you thought you knew. But you realize, as days and nights go by, that there's a kind of truth in the lie. That the mask is often more revealing than the face that lies beneath, because the person you pretended to be, the mother, the father, the sister, the cop, became, somehow, the person that you are."
Tämä jäi pyörimään mieleeni melko pitkäksikin aikaa. Ensiksi tuli tietenkin mietittyä, että miten niin, eihän tämä voi pitää paikkansa. Mutta pitäähän se ja hyvin pitääkin. Kirjoitin jo ensimmäisessä postauksessani, kuinka toisaalta kaipaan sitä rohkeutta huutaa kaikki ajatukseni julki tässä ja nyt, kaikkien tietoon vaikka en kuitenkaan halua kaikkien tietävän sitä. Sehän on jo osa minun maskiani. Olin varmaan lukiossa, vai olisinko jo aloittanut yliopistossa, taisin olla, kun rupesin miettimään tätä omalla kohdallani. En tiedä mistä se ajatus sitten lähti (tulee muuten aina mieleen Tikkurilan maalien mainos, kun joku sanoo noin =D ), mutta tajusin minulla olevan ainakin kolme eri roolia, saattoi olla useampikin. Minulla oli siis parikin eri maskia käytössäni ja kaikki ne vaikuttivat siihen, kuka minä olen.
Ensimmäisenä oli tietenkin koti. Olin vanhempieni tytär ja sisareni sisar. He tuntevat minut paremmin kuin minä itse, äitini osaa lukea yhä omia olotilojani vaikka haluaisin välillä osata piilottaa ne. Uskon, että sisareni ymmärtää sanomisiani täysin eri tavalla kuin muut, koska hän tietää miltä pohjalta olen maailmaa tutkinut ja miten se minuun vaikuttaa. Samalla tietysti näytin heille sen osan itsestäni, jonka olin oppinut kotona näyttämään.
Toisena voisi sanoa olevan koulumaski. Tapa kuinka hoidin tehtäväni, miten juttelin opettajien kanssa ja millä tavoin kohtelin koulun muita oppilaita. Minulla oli aivan selvästi tietty rooli, jota en halunnutkaan rikkoa. Olin luokan sovittelija, kaikkien kanssa toimeen tuleva ~9:n keskiarvon omaava tyttö, johon opettaja saattoi luottaa. Miksi olisin halunnut pois roolista, jossa asiat olivat helppoja ja pystyin nauttimaan jopa muutamista erivapauksista, vaikkakaan en mitään erityisen kummallisista sellaisista. Tietysti halusin pitää sen naamion itselläni niin pitkään kuin mahdollista ja se vaikuttaa minuun yhä paljon. Tätä samaa naamiota tuli selvästi käytettyä myös kesätöissä ja muissa julkisissa tilanteissa.
Kolmantena oli vain lähimmille kavereille näytetty piilonaamio. Sen mukaan olin tyttö joka saattoi rikkoa ohjeita ja käskyjä (vain hieman, mutta kuitenkin). Se tyttö haluasi olla jo vanhempi kuin olikaan. Ei, en kyllä kokeillut polttamista tai vetänyt änkyräkännejä, mutta kyllä minä olen alkoholia alaikäisenä jo maistanut - äidin ja isän selän takana tietenkin. Sen naamion mukaan yritin uskotella olevani jotain enemmän kuin vain kiltti tyttö, halusin näyttää etten vain istunut kotona tekemässä läksyjä (mikä siis piti täysin paikkaansa, en ollutkaan läksyjä tekemässä vaikka kotona saatoin istuakin).
Silloin kun aloin roolejani miettiä, tajusin että ei ollut ketään, joka tuntisi kaikki puoleni. Ei myöskään ollut sellaista, joka olisi tuntenut minut sen naamion takaa. Tietysti vanhempani, ja erityisesti äitini, tuntee minut todella hyvin, mutta en minä hänelle kaikkia rooleja ole esitellyt enkä myöskään koskaan kertonut syvimpiä ajatuksiani. Olen siirappia, mutta Raga oli ensimmäisiä, joka oppi tuntemaan minusta kaikki nämä puolet. Aikoinaan, kun ensimmäistä kertaa seurustelin, silloinen poikaystäväni kyllä tunsi minusta hyvin monta puolta, mutta en lopulta hänelle kuitenkaan näyttänyt sitä paljasta itseäni. Raga puolestaan on nähnyt sen ja hyvin, hyvin monta kertaa. Ensimmäisinä kertoina se melkein sattui - oli helpompaa jopa tietoisesti esittää kaikki eri roolini, mutta oman itsensä paljastaminen oli jotain melko hurjaa. Toisaalta pelkäsin, että jos hän kääntyisi minua vastaan niillä tiedoilla, jotka hänelle kertoisin, mutta toisaalta halusin päästää hänet lähelleni, lopettaa kaiken "taakan kantamisen" (vaikken sitä erityisenä taakkana kokenutkaan, salailu oli ehkä suurempi taakka).
Tänä päivänä koen yhä vaikeaksi tilanteen, jossa minun pitäisi yrittää ylläpitää jotain roolia vaikka oma itseni puskee taustalta läpi. Erityisen haastavaksi koen sen tämän koulu/työ-naamion kanssa. Olen jo pystynyt myöntämään itselleni, etten enää ole se luokan priima, en edes lähellä sitä, mutta minun on vaikea yrittää myöntää, etten ole tarpeeksi hyvä tai sopivin vaihtoehto tiettyihin asioihin. Oma itseni haluaisi selvästi yrittää sanoa, että lopeta itsesi kiduttaminen ja valehteleminen (ei, en valehtele, koen vain olevani aika ajoin itseni kanssa erimieltä) ja myönnä, ettei tavoittelemasi asia ole se mitä oikeasti haluat, myönnä ettei kaikkia asioita voi suunnitella vaan välillä joutuu elämään suvantovaihetta, mikä loppuu vasta kun loppuu. Aika ajoin saan itseäni niskasta kiinni ja tönäisen itseni liikkeelle tavoittelemaan jälleen niitä asioita, joita työminäni haluaa ja koen olevani onnistunut. Välillä taas haluaisin vain riisua kotona sen maskin, sillä se painaa paljon.
Mutta kumpi niistä on oikeassa? Minä olen näiden kolmen roolini yhdistelmä, sillä en esitä olevani kukaan muu kuin minä. Taustalla, paljaana oleva puoli on se, joka pitää huolen siitä, että mietin asioita myös muilta kannoilta. Samalla se on se joka löytää voimaa, kokee onnea ja suree sekä rakastaa, se on asia mikä yhdistää naamiot toisiinsa, koska ilman naamioitani en olisi tällainen ja pelkillä naamioilla olisin joku muu. =)
Meille on kuitenkin muodostunut jo joitekin vakio-ohjelmia, jotka tulee katsottua aina kun paikalle sattuu. Moderni perhe on vienyt meidät niin mennessään, että se tulee jopa erikseen katsottua Katsomosta, mikäli jakso sekä sen uusinta ovat sattuneet menemään ohi. Todella mukavaa ja kevyttä huumoria, josta kuitenkin saamme joka kerta keskustelun aikaiseksi. "Älä sit vaan ikinä kuvittelekkaan tekeväsi noin!", "Tollanenko minusta sitten tulee?" tai "Ei, ei se oikeesti voi sanoa noin!" on kuultu kerran jos toisenkin. Raga pitää ohjelmasta todella, mutta itseälläni nousee välillä myötähäpeä liian suureksi ja yritän olla katsomatta, kun tietää mitä on tulossa. Silti se on vain joka kerta nähtävä.
Joitakin vakiosarjoja itselleni on vuosien saatossa kertynyt. En ole ollut Täykkäri- ja Sinkkuelämää-naisia, vaikka Carriella on mielestäni väliläl todella hyviä ajatuksia. Olenkin joskus sanonut, että jos joskus jään äityislomalle, haluan katsoa kaikki Sinkkuelämää jaksot sopivana maratoonina - tämä koska haluan pohtia Carrien kolumniaiheita itsekin. Täykkäreissäkin on ollut hyvät loppulinerit, mutta sarja ei vaan ole minua varten, ei sitten ollenkaan.
Uusimpana tuttavuutena on hieman yllättäen ollut Aina vaarassa (In Plain Sight). En aluksi ymmärtänyt sarjaa ollenkaan ja tuli hieman ihmeteltyä sen ideaa. Kerran se kuitenkin jäi pyörimään telkkariin taustalle ja sittemmin tykästyin siihen. Sarja ei ole saavuttanut "pakko nähdä" -oireita, mutta kyllä sen verran tulee venytettyä nukkumaanmenoa, jos sattuu olemaan kotosalla ja muistamaan sarjan alkamisen. Sarjassa on minun makuuni sopivat loppulinet. Tässä yksi, jonka satuin silloin etsimään itselleni talteen. Tämä on jaksosta "Meet the Shannons" (kausi 4, jakso 4). Löysin tekstin wikisitaattien kautta.
"There comes a time when every kid peeks behind a curtain and sees she's not the only one putting on a show. Fathers, mothers, cops and robbers, every member of the PTA: all playing dress up, all wearing their masks; a constant Halloween. That first peek behind the curtain, the lifting of the mask, it's a disorienting moment. The solid ground beneath you slips away to quicksand, along with all you thought you knew. But you realize, as days and nights go by, that there's a kind of truth in the lie. That the mask is often more revealing than the face that lies beneath, because the person you pretended to be, the mother, the father, the sister, the cop, became, somehow, the person that you are."
Tämä jäi pyörimään mieleeni melko pitkäksikin aikaa. Ensiksi tuli tietenkin mietittyä, että miten niin, eihän tämä voi pitää paikkansa. Mutta pitäähän se ja hyvin pitääkin. Kirjoitin jo ensimmäisessä postauksessani, kuinka toisaalta kaipaan sitä rohkeutta huutaa kaikki ajatukseni julki tässä ja nyt, kaikkien tietoon vaikka en kuitenkaan halua kaikkien tietävän sitä. Sehän on jo osa minun maskiani. Olin varmaan lukiossa, vai olisinko jo aloittanut yliopistossa, taisin olla, kun rupesin miettimään tätä omalla kohdallani. En tiedä mistä se ajatus sitten lähti (tulee muuten aina mieleen Tikkurilan maalien mainos, kun joku sanoo noin =D ), mutta tajusin minulla olevan ainakin kolme eri roolia, saattoi olla useampikin. Minulla oli siis parikin eri maskia käytössäni ja kaikki ne vaikuttivat siihen, kuka minä olen.
Ensimmäisenä oli tietenkin koti. Olin vanhempieni tytär ja sisareni sisar. He tuntevat minut paremmin kuin minä itse, äitini osaa lukea yhä omia olotilojani vaikka haluaisin välillä osata piilottaa ne. Uskon, että sisareni ymmärtää sanomisiani täysin eri tavalla kuin muut, koska hän tietää miltä pohjalta olen maailmaa tutkinut ja miten se minuun vaikuttaa. Samalla tietysti näytin heille sen osan itsestäni, jonka olin oppinut kotona näyttämään.
Toisena voisi sanoa olevan koulumaski. Tapa kuinka hoidin tehtäväni, miten juttelin opettajien kanssa ja millä tavoin kohtelin koulun muita oppilaita. Minulla oli aivan selvästi tietty rooli, jota en halunnutkaan rikkoa. Olin luokan sovittelija, kaikkien kanssa toimeen tuleva ~9:n keskiarvon omaava tyttö, johon opettaja saattoi luottaa. Miksi olisin halunnut pois roolista, jossa asiat olivat helppoja ja pystyin nauttimaan jopa muutamista erivapauksista, vaikkakaan en mitään erityisen kummallisista sellaisista. Tietysti halusin pitää sen naamion itselläni niin pitkään kuin mahdollista ja se vaikuttaa minuun yhä paljon. Tätä samaa naamiota tuli selvästi käytettyä myös kesätöissä ja muissa julkisissa tilanteissa.
Kolmantena oli vain lähimmille kavereille näytetty piilonaamio. Sen mukaan olin tyttö joka saattoi rikkoa ohjeita ja käskyjä (vain hieman, mutta kuitenkin). Se tyttö haluasi olla jo vanhempi kuin olikaan. Ei, en kyllä kokeillut polttamista tai vetänyt änkyräkännejä, mutta kyllä minä olen alkoholia alaikäisenä jo maistanut - äidin ja isän selän takana tietenkin. Sen naamion mukaan yritin uskotella olevani jotain enemmän kuin vain kiltti tyttö, halusin näyttää etten vain istunut kotona tekemässä läksyjä (mikä siis piti täysin paikkaansa, en ollutkaan läksyjä tekemässä vaikka kotona saatoin istuakin).
Silloin kun aloin roolejani miettiä, tajusin että ei ollut ketään, joka tuntisi kaikki puoleni. Ei myöskään ollut sellaista, joka olisi tuntenut minut sen naamion takaa. Tietysti vanhempani, ja erityisesti äitini, tuntee minut todella hyvin, mutta en minä hänelle kaikkia rooleja ole esitellyt enkä myöskään koskaan kertonut syvimpiä ajatuksiani. Olen siirappia, mutta Raga oli ensimmäisiä, joka oppi tuntemaan minusta kaikki nämä puolet. Aikoinaan, kun ensimmäistä kertaa seurustelin, silloinen poikaystäväni kyllä tunsi minusta hyvin monta puolta, mutta en lopulta hänelle kuitenkaan näyttänyt sitä paljasta itseäni. Raga puolestaan on nähnyt sen ja hyvin, hyvin monta kertaa. Ensimmäisinä kertoina se melkein sattui - oli helpompaa jopa tietoisesti esittää kaikki eri roolini, mutta oman itsensä paljastaminen oli jotain melko hurjaa. Toisaalta pelkäsin, että jos hän kääntyisi minua vastaan niillä tiedoilla, jotka hänelle kertoisin, mutta toisaalta halusin päästää hänet lähelleni, lopettaa kaiken "taakan kantamisen" (vaikken sitä erityisenä taakkana kokenutkaan, salailu oli ehkä suurempi taakka).
Tänä päivänä koen yhä vaikeaksi tilanteen, jossa minun pitäisi yrittää ylläpitää jotain roolia vaikka oma itseni puskee taustalta läpi. Erityisen haastavaksi koen sen tämän koulu/työ-naamion kanssa. Olen jo pystynyt myöntämään itselleni, etten enää ole se luokan priima, en edes lähellä sitä, mutta minun on vaikea yrittää myöntää, etten ole tarpeeksi hyvä tai sopivin vaihtoehto tiettyihin asioihin. Oma itseni haluaisi selvästi yrittää sanoa, että lopeta itsesi kiduttaminen ja valehteleminen (ei, en valehtele, koen vain olevani aika ajoin itseni kanssa erimieltä) ja myönnä, ettei tavoittelemasi asia ole se mitä oikeasti haluat, myönnä ettei kaikkia asioita voi suunnitella vaan välillä joutuu elämään suvantovaihetta, mikä loppuu vasta kun loppuu. Aika ajoin saan itseäni niskasta kiinni ja tönäisen itseni liikkeelle tavoittelemaan jälleen niitä asioita, joita työminäni haluaa ja koen olevani onnistunut. Välillä taas haluaisin vain riisua kotona sen maskin, sillä se painaa paljon.
Mutta kumpi niistä on oikeassa? Minä olen näiden kolmen roolini yhdistelmä, sillä en esitä olevani kukaan muu kuin minä. Taustalla, paljaana oleva puoli on se, joka pitää huolen siitä, että mietin asioita myös muilta kannoilta. Samalla se on se joka löytää voimaa, kokee onnea ja suree sekä rakastaa, se on asia mikä yhdistää naamiot toisiinsa, koska ilman naamioitani en olisi tällainen ja pelkillä naamioilla olisin joku muu. =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä merkki käynnistäsi! Luen kaikki kommentit läpi ja ne ilmestyvät blogiin pienen viiveen kanssa. :)